Kuinka kaikki alkoi?

Oli myrskyinen yö, tuuli ulvoi nurkissa, eikä ristin sieluakaan näkynyt ulkosalla. Kaikki olivat vetäytyneet sisälle lämmittelemään, tai nukkumaan. Sade piiskasi ikkunoita ja tummat pilvet vyöryivät taivalle. Tällaisena lokakuisena yönä syntyi Nicole Audrey Délphine Wischard Lontoolaiseen sairaalaan vanhempiensa iloksi. Nicolella oli paksu kullanruskea tukka mutta posket kuin hamsterilla, ja toki hän oli vanhempiensa mielestä maailman kaunein lapsi. Nicolen vanhemmat, Jean-Baptiste Wischard ja Maria Wattson-Wischard asuivat noihin aikoihin Lontoossa, sillä Jean-Baptiste oli diplomaatti ja joutui matkustelemaan paljon. Nicole vietti paljon aikaa suomalaisen au pairinsa, Lindan kanssa. Koska Nicolen äiti oli puoliksi suomalainen, Nicole puhui luonnostaan kotona kolmea kieltä: ranskaa, englantia ja suomea.

Linda oli se, joka vei pienen Nicolen ensimmäistä kertaa tallille. Kuusivuotias Nicole ihastui päätä pahkaa tallin kiistatta erikoisimpaan otukseen, vanhaan, takkuiseen, pihtipolviseen shetlanninponiruunaan. Mutta vaikka Nicole kuinka kinusi vanhemmiltaan, hän ei saanut aloittaa ratsastusta. Se kuulemma vei liikaa aikaa balettiopinnoilta. Nicolen äiti, Maria Wattson-Wischard oli balettitanssija, ja tokihan tyttö halusi seurata äitinsä jalanjäljissä primaballerinaksi. Niinpä ratsastus unohtui, vaikka Linda kertoikin Nicolelle iltasaduksi Takku-ponin seikkailuista.

13-vuotiaana Nicole oli jo saanut vakituisen kiinnityksen Lontoon perinteikkääsen balettikouluun, ja se avasi tien Lontoon oopperaan. Tanssiminen vei kaiken Nicolen ajan, eikä se häntä haitannut, eikä ainakaan kiireisiä vanhempia. Pian yhdellä perheen harvoista yhteisistä hetkistä tuli ilmi, että Wischardit muuttaisivat. Eihän tässä muuten mitään, mutta he muuttaisivat kaukaiseen Pohjolaan, Suomeen. Tokihan Nicolen äiti oli kertonut Suomesta välillä jotain, ja hän puhui suomea, muttei lapsiraukka ollut koskaan edes ajatellutkaan joutuvansa asumaan siellä.

Perheen uusi elämä Taka-Töölöläisessä jugenkerrostalon avarassa ullakkohuoneistossa ei ollut mitään ruusuilla tanssimista. Nicole oli toki päässyt heti ensiyrittämällä sisään Kansallisoopperan balettikouluun, mutta tässä piskuisessa takapajulassa mikään ei ollut kuin Lontoossa. Paitsi se, että vanhemmat olivat koko ajan poissa. Lomia sentään piristi se, että perhe pääsi pois Suomesta Nicolen isoisän, Guillaume Alphonse de Wischardin linnaan Etelä-Ranskaan. Eräänä synkkääkin synkempänä päivänä kävi sitten se, mitä kaikki olivat pelänneet. Nicole kaatui harjoituksissa ja hänelle tuli lievä polvilumpion mäljähdys. Mikä se sitten ikinä lienee ollutkin, se lopetti lyhyeen hänen uransa balettitanssijana. Surun murtama Nicole ei koskaan enää halunnut nähdä Oopperan valkoista rakennusta ja suihkulähdettä, mutta ikävä kyllä he asuivat aivan sitä vastapäätä. Näin ollen Wischardit muuttivat maaseudulle, pieneen kartanoon totta kai. Polven kuntoutusohjelmaan kuului ratsastusta, joten Nicolelle hankittiin oma poni. Punaruunikko risteytysponi Nemo ei ollut vain hyvä kuntoutusponi, mutta myös huippusukuinen esteponi. Tietenkin rikkaan perheen ainoa lapsi ansaitsi vain parasta. Kuntoutuksen loputtua ratsastus kiinnosti yhä Nicolea, ja niinpä hän hankki oman valmentajan ja kaiken mahdollisen avun päästäkseen alan huipulle.

Eipä aikaakaan kun Nicole oli jo tuttu vieras ratsastuksen SM-kilpailuissa, ja sen palkintopalleilla. Noihin aikoihin Nicole oli jo kuitenkin 15, ja ponivuosien loppu häämötti. Nicolen uran jatkeeksi hankittiin täysiveritamma, jolla oli esteillä vielä enemmän lahjoja. Niinpä Nicolen ura lähti nousuun, eikä se ollut mikään tähdenlento. Pian hän pääsi jo kansainvälisiin kisoihin, ja Euroopan mestaruuksiin. Nämä kilpailut pidettiin noihin aikoihin Portugalissa. Nicole oli urheilualan huippuja, joten totta kai hänen ystäväpiirinsäkin kuului sellaisia. Eipä aikaakaan kun hän tutustui Portugalin maajoukkueessa pelaavaan jalkapalloilijaan Cristiano Cruziin. Parin vuoden päästä nuoripari meni naimisiin, ja eli onnellisesti muutaman vuoden Portugalissa.

Pariskunta Wischard-Cruz oli tunnettu nimi Lissabonin seurapiireissä, ja paparazzit vakoilivat heitä joka nurkan takana. Ovelimmat jopa väijyivät heidän luksusasuntonsa hehtaarien kokoisen puutarhan uima-allas osaston pensasaidassa. Tämä oli hermoja raastavaa kyyhkyläisille, joten he päättivät muuttaa. Ratsastuksen vuoksi Nicole muisti Suomen, ja sen rauhaisampaa paikkaahan ei ole. Pian kyyhkyläiset jo näyttivät muuttomiehille, mihin plasmatauluTVt ja poreammeet heidän uudessa kartanossaan laitettaisiin. Nicole oli jo koonnut hiukan poneja hoteisiinsa, ja kartanoon kuului hieno talli muine lisukkeineen. Suomessa Nicole päätti aloitta ponikasvatuksen. Tallin nimeksi tuli mahtipontisesti Queenspark, ja kasvatteja tuli hitaasti mutta varmasti.

Eräänä päivänä Nicolen mies Cristiano sai kuitenkin tarpeekseen Suomesta ja sen pitkistä välimatkoista, no, joka paikkaan. Nicole oli ollut asiasta jo pitkään samaa mieltä, Keski-Euroopan kasvatteja kun molemmat olivat. Niinpä alkoi sopivien uusien tilusten etsintä, ja parhaiten kriteerejä vastaavat löytyivät Irlannista. Olisihan sekin parempi kuin Suomi, joten Wischard-Cruzit ja Queensparkin ponilauma muuttivat Irlantiin heti. Siellä he elelivät lokoisasti vuoden, mutta eivät koskaan oikein kotiutuneet punatukkaisten ja pisamanaamaisten irkkujen keskelle.

Helmikuussa 2007 Nicole sai kuulla rakkaan grand-pèrensä, Guillaume Alphonse de Wischardin kuolemasta. Suru-uutisen lisäksi rakas papi oli jättänyt Nicolelle myös valtavan linnansa ja sen maat Etelä-Ranskassa. Tämä yllättävä perintö ei olisi voinut sattua osuvamapaan saumaan, sillä nuoripari alkoi olla jo korviansa myöten täynnä irlantilaisten outoa kieltä ja muminaa. Heti seuraavana päivänä oli muuttomiesten armeija lastannut kaiken kartanon omaisuuden ja tallin asukit Wischard-Cruzien yksityislentokoneeseen, jonka määränpäänä olisi Montélimarin kaupungin lentokenttä.

Koska Nicole oli syntyjään puoliksi ranskalainen, ei totuttautuminen uuteen elämään ranskattarena ollut vaikeaa. Varsinkaan kun paikat olivat ennestään tuttuja, sillä olihan hän viettänyt kaikki lapsuutensa kesät tässä samassa linnassa. Ponitkin suorastaan nauttivat maisemanvaihdosta, eikä Cristianollakaan ollut mitään valittamista. Onhan Ranskasta toki vähän hankala lentää kaiken maailman kisoihin ja laatuarvosteluihin Suomeen, mutta mikäpäs se ei onnistuisi Cristianolta? Hän hommasi pariskunnalle ei ainoastaan oman lentokoneen vaan koko henkilökunnan siihen, aina valmiina lähtöön. Kuinka mukavaa!